Kirjanpito on meille kaikille yrittäjille yleensä sekä välttämätön paha että tuiki tarpeellinen apuväline siihen, että tiedämme mitä yrityksellä on ja miten yrityksellä menee. Näihin kahteen kysymykseen antaa vastauksen kirjanpidosta saatava tuloslaskelma ja tase. Toki näistä saa paljon muutakin tietoa, voimme esimerkiksi verrata, miten mikäkin kulu on muuttunut edelliseen vuoteen verrattuna ja miten paljon tulos on kasvanut/pienentynyt edelliseen vuoteen verrattuna.

Jokaisella meillä yrittäjällä on niin sanottu sormituntuma siihen mikä on yrityksemme tilanne milläkin hetkellä, mutta on mielenkiintoista tarkistaa kirjanpidosta kuinka oikeassa tai väärässä olemme. Kun niin usein, syystä tai toisesta, kiroilemme kirjanpidon hankaluutta ja kustannusta, on ihan mielenkiintoista tietää, mistä tämä kirjanpito ja siihen liittyvät asiat ovat saaneet alkunsa.

Historia

Kahdenkertaisen kirjanpidon kehittäminen on merkitty italialaisen matemaatikon, Leonardo da Vincin työtoverin, fransiskaanimunkki Luca Paciolin (n. 1450 – 1514) ansioksi. Paciolin pääteos oli ”Summa di arithmetica, geometrica, proportione et proportionalita”. Kirja julkaistiin vuonna 1494 ja tässä kirjassa on esitetty muun matemaattisen tutkimuksen ohessa kahdenkertaisen kirjanpidon periaatteet. Teos merkitsi kahdenkertaisen kirjanpidon läpimurtoa ja Paciolin kuvaama menetelmä on periaatteessa toiminut pohjana kaikille sen jälkeen julkaistuille kirjanpidon oppaille. Ilmeisestikään hän ei keksinyt kahdenkertaista kirjanpitoa, mutta kuvasi selkeästi venetsialaiskauppiaiden käyttämän menetelmän.

Ensimmäinen suomenkielinen kirjanpidon oppikirja julkaistiin 1800-luvun puolivälissä, jolloin ilmestyi August Liliuksen oppikirja Käytännöllinen opastus Yksinkertaisessa kirjanpidossa varsinkin Tehdastelijoille ja ammattilaisille. Tämä opus käsitteli kuitenkin vain yhdenkertaista italialaista kirjanpitoa. Kahdenkertaisen kirjanpidon periaatteet tulivat suomalaisiin oppikirjoihin vasta 1900-luvun alkupuolella.

Liliuksen kirjanpitokirjan tarkoituksena oli auttaa kauppiasta pysymään selvillä saamisistaan ja veloistaan sekä omaisuuden määrästä ja muutoksista. Rahayksikkönä Liliuksen kirjanpitokirjan esimerkeissä oli vielä rupla, joka muunnettiin Suomen markaksi. Kirjanpidon tehtävänä oli palvella ennen kaikkea järjestystä kauppaliikkeessä. Asioiden muistiin kirjoittaminen oli tarpeellista sen vuoksi, etteivät kaikki liiketapahtumat tapahtuneet käteiskauppana, puhtaalla rahalla, vaan luottokauppa oli yleistä. Jos saamisia ja velkoja ei olisi merkitty muistiin, niin ei olisi ollut mahdollista selvittää omaisuuden määrää, mikä Liliuksen mukaan oli jokaiselle ihmiselle tarpeellista. Kirjanpidon ensisijaisena tarkoituksena oli selvittää omaisuus ja omaisuuden muutokset.

Liliuksen aikaan kirjanpidolla ei vielä ollut huomattavaa yhteiskunnallista merkitystä vaan omistajan tarpeet ja odotukset ratkaisivat, mitä tapahtumia kirjanpitoon merkittiin ja miten tilinpäätösraportit laadittiin. Liliuksen kirjanpidon olennainen piirre oli se, että omistaja ja yritys muodostivat kokonaisuuden. Omistaja oli yhtä yrityksensä kanssa, ja kaikki mikä tapahtui yrityksessä, koitui suoraan omistajan hyödyksi tai vahingoksi. Vaikka kirjanpidolla oli todistusvoimaa konkurssioikeudenkäynneissä, oli kirjanpito ennen kaikkea omistajan kirjanpitoa.

Kirjanpitolainsäädäntö

1800-luvulla viittauksia kirjanpitovelvollisuuteen sisältyi rikoslakiin, konkurssisääntöön ja osakeyhtiölakiin. Vuoden 1895 osakeyhtiölaissa säädettiin osakeyhtiöille kirjanpitovelvollisuus. Sama velvollisuus oli säädetty osuuskunnille osuustoimintalaissa. Kirjanpito tuli pitää sellaisena, kun yhtiön toiminnan laatu vaati. Lisäksi oli olemassa määräyksiä pankkiyhtiöiden eli avointen ja kommandiittiyhtiöiden velvollisuudesta antaa säännöllisesti tietoja asemastaan, ja nämä tiedot edellyttivät kirjanpidon pitämistä. Myös huutokaupanpitäjille oli määrätty kirjanpitovelvollisuus. Rikoslain 39 §:n mukaan konkurssivelallinen voitiin tuomita rangaistukseen, jos hän oli kirjoittanut kirjansa väärin, taikka sen hävittänyt, sitä muutellut, sen kätkenyt tahi tehnyt mahdottomaksi lukea tai ylipäänsä huolettomasti toimittanut kirjanpitonsa.

Ensimmäinen varsinainen kirjanpitolaki annettiin Helsingissä 14. päivänä helmikuuta 1925. Kirjanpitovelvollinen oli lain mukaan jokainen, jonka tuli käyttää toiminimeä sekä se, joka harjoitti liikennettä aluksella, jonka päälliköllä tuli olla suoritettu tutkinto. Kirjanpidosta tuli selvitä varat ja velat sekä niiden muutokset, yksityiskäyttöön otto sekä yrityksen tulos. Ensimmäistä kirjanpitolakia täydennettiin vuonna 1928 lailla tilinpäätöksen julkisuudesta. Tilinpäätös sisälsi omaisuustaseen sekä voitto- tai tappiotaseen. Toinen kirjanpitolaki säädettiin Suomessa pian sotien jälkeen vuonna 1945. Uuden lain myötä kirjanpidon merkitys koko yhteiskuntaa ja talouselämää koskevana instituutiona tuli selväksi ja vahvaksi.  Kirjanpidon käyttökelpoisuus ja julkisuus laajenivat, kun kirjanpitolainsäädäntöön sisällytettiin kaikkia koskevat yhteneväiset tuloslaskelma- ja tasekaavat.

Vuonna 1973 kirjanpitolaki uudistettiin seuraavan kerran. Uuden kirjanpitolain tarvetta perusteltiin sillä, että rahoitusmarkkinat eivät toimineet tyydyttävästi. Epäkohtina nähtiin pääomien liikkumattomuus, yritysten oman pääoman vähäisyys, puutteelliset mahdollisuudet osakesäästämiseen sekä yritysten velkaantuneisuus. Erityisen ongelmallisena nähtiin pääomamarkkinoiden toimimattomuus. Pääomamarkkinoiden kehittymisen kannalta nähtiin tärkeänä kirjanpitolainsäädännön uudistaminen. Tilinpäätösten tuli antaa riittävästi informaatiota yrityksestä kiinnostuneille sidosryhmille kuten tosille yrityksille, työntekijöille, julkiselle vallalle, järjestöille ja tutkijoille. Tämän oletettiin lisäävän kiinnostusta sijoittamiseen ja kehittävän rahoitusmarkkinoita.